Olipa kerran Maa, joka syntyi miljardeja vuosia sitten kaukaisessa galaksissa. (Abstrakti) [1]
Maa on pallo, joka asuu Linnunradalla avaruudessa. Avaruudessa sillä on paljon kavereita. Aurinko antaa sille valoa ja lämpöä, Kuu puolestaan kulkee sen kanssa käsikädessä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Kuu on kiva kaveri, koska vaikka sitä ei aina näy, se on silti aina lähellä. Mars on Maan sukulainen, joka haluaisi olla samanlainen, yhtä hieno kuin Maa. Sen kannalta surullista kuitenkin on, että Aurinko ei ole sen kanssa niin läheisissä väleissä. Siksi Marsilta puuttuu sellainen Marsin historia, josta joku voisi kertoa tarinoita Marsin pinnalta. (Orientaatio)
Ei Maankaan alkutaival ollut helppo, koska se joutui aika isoon törmäykseen noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Kuitenkin niistä hetkistä saakka juuri Kuusta tuli Maan hyvä ystävä, ja ne kaksi ovatkin olleet niistä ajoista lähtien erottamattomat. Silloin kun Aurinko ei valaise Maan päivää, vartio Kuu sen yötä. (Tapahtuma eli komplikaatio)
Törmäyksestä seurasi muutakin hyvää, onni onnettomuudessa, sanotaan. Maahan leijaili sellaista taikapölyä, ainetta, joka auttoi sitä selviytymään. Maan arvet paranivat, ja niistä syntyivät mantereet, meret ja ilmakehä, josta se alkoi hengittää, mikä oli Maan elämälle elintärkeää. (Arvioiva ilmaus eli evaluaatio)
Maalle saapui myös muita apulaisia. Niitä kutsutaan bakteereiksi, ihan ensimmäisiksi elämänmuodoiksi, jotka elivät Maan merissä. Ne olivatkin aikamoisia veijareita, sillä ne alkoivat järjestää Maan tarinaa aivan uudella tavalla, koska ne alkoivat valmistaa happea. Happi oli bakteerien lahja, joka mahdollisti solujen kehittymistä eliölajeiksi. Pikkuhiljaa eliölajeja tuli lisää. Niitä alkoi syntyä hurja määrä erilaisia. Nykyään niitä ovat esimerkiksi kaikki Maan eläimet, kasvit ja ihmiset. Ihmiset ovatkin kumma laji – ne ovat olleet Maassa vasta vähän aikaa, mutta se on laji, joka erottaa Maan Avaruuden muista kavereista. (Toiminnan tulos eli resoluutio)
Tapa, jolla Maa on erilainen, liittyy ihmisiin erikoisella tavalla. He ovat nimittäin kertoneet Maasta ja Maan kodista jo tuhansien vuosien ajan Maailmanhistoriaa. Marsille, niin kuin avaruudessa asuville muille kavereille se on onni, koska ne kaikki ovat päässeet osaksi sitä tarinaa, jota maailmaksi kutsutaan. Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, ja niin moni niistä inspiroi montaa, kummaa tarinaa. Sinusta kertova on yksi niistä. (Coda, tarinan lopetus)
Tietämisen jäsentymisen yllä muodostetuksi tarinalliseksi rakenteeksi on monia kognitiivisia kykyjä tarvitseva prosessi. Siinä tarvitaan kielellistä ymmärrystä ja osaamista, se on vastavuoroista ja se sitoutuu muistirakenteissa niihin oleellisiin seikkoihin, joiden varassa tietämistä on mahdollista selittää. Samalla tavalla minuuden[2] ymmärtäminen sellaisena kuin olen, tarvitsee näitä kykyjä. Jotta ihminen voisi kertoa tarinaa itsestään, täytyy osata käyttää kieltä vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja muistin varassa muotoilla kuvausta itsestä tai niistä tapahtumista, joita on kokenut. Tietäminen ja minuus ovat niin läheisessä suhteessa toisiinsa, että niiden välille tulen keksineeksi enemmän yhteyksiä kuin eroja. Kenties tärkein yhteys näiden välillä on se, että molempia voidaan käsittää tarinallisesti rakentuvissa merkityksissä. Jos jokin merkitsee jollekin jotain, se jää mieleen paremmin. Tämä merkityksellisen asian säilöminen pitkäaikaiseen muistiin pätee niin oppimisessa eli tietämisen monipuolistumisessa kuin minuuden ja identiteetin rikastumisessa. Merkitykselliset seikat jäävät voimakkaammin mieleen.
Merkityksellisyydelle puolestaan on ominaista, että se muotoutuu kielellisessä, tarinallisessa prosessissa. Ihmiselle on hyvin luontaista olla tarinallinen ja tarinoiden kautta itseä ja maailmaa ymmärtävä olento. Tarinallisuus ja tarinat ovat elämäämme perustavia olemassaolon muotoja. Toisin sanoen olemme ihmisiä tarinallisessa maailmassa ja tarinallisia olentoja maailmankaikkeudessa.
Tarinallisuus on sitä, joka koskettaa meitä kaikkia joka paikassa ja aina. Sen olemassaolo on läsnä jokaisessa kulttuurissa yli rajojen ja kielestä riippumatta. Aina, kun opetus palaa tämän perustavan olemassaolon ja tietämisen alkulähteelle, on oppimisesta mahdollista tehdä merkityksellisempää, mikä lienee kautta aikojen keskeisin kysymys. Tarinan voima opetuksessa perustuu näihin lähtökohtiin kahdesta suunnasta: tarinallisuus liittyy sekä tietämisen ja oppimisen että ihmisenä olemisen ja kasvamisen perusteisiin. Oppiminen lisää ymmärrystä itsestä ja maailman ilmiöistä. Kun tietää enemmän, myös itseä ymmärtää paremmin. Olemisen näkökulmasta tarkastellen puolestaan oppimisen kohteena olevia asioita koetaan itselle tärkeiksi (tai ei) ja siten niihin voi kohdistua syvääkin suhdetta, jota jäsennetään tarinallisesti.
Mielikuvaksi talo, koska olen rakentajasuvusta
Tarinan voima opetuksessa -ajattelussa tarina on kattokäsite. Siinä talo rakentuu sen yksittäisistä tiilistä, millintarkoista palasista, sisustuksesta, yksityiskohdista, pienistä tiedonjyväsistä ja arjen kanssakäymisestä, virheiden kautta oppimisesta ja yhteistekemisestä, tarinallisuudesta. Tarinat puolestaan ovat johdonmukaisia jäsennyksiä seinien ja kattotuolin kokoamisesta, joilla on alku, keksikohta ja loppu, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, suunnitelmallisuutta ja tarkoitus, juoni joka asettaa sen järjestykseen. Tarinallisuus ja tarinat ovat yhtä tärkeitä, koska molempia tarvitaan talon kokoamisessa asuttavaksi. Vuorovaikutus on talon peruskivi, koska kaikki kielellinen kanssakäyminen alkaa, opitaan ja käydään vuorovaikutuksessa muiden (joskus pelkästään itsen) kanssa. Vuorovaikutusta kuvastaa myös neuvottelu, joka talonrakennuksessa voisi olla sitä keskustelua, jota käydään siitä, miten mikäkin kohta kannattaa perustaa.
Talo kotina on prosessi, josta on pidettävä huolta koko sen elinkaaren ajan. Nämä ovat sellaisia taitoja, joita voi harjoitella ja oppia. Jos ajattelet itsesi taloksi, voisitko tunnistaa tarinallisuutta ja pienten, ehkä huomaamattomienkin neuvottelujen ja merkitysten läsnäoloa vuorovaikutuksessa muiden kanssa? Voisitko tunnistaa tarinoita, jotka kertovat kokemuksistasi, elämästäsi ja pitävät sinua koossa tai muutoin määrittävät sitä, kuka olet? Näissä molemmissa, tarinoissa ja tarinallisuudessa, olet sinä ja näissä molemmissa rakennat käsitystäsi itsestäsi tiedostaen ja tiedostamatta vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Entä jos tarkastelet vaikka jotain tiettyä oppiainetta, jossa perustietoja rakennetaan palasista, joiden oppiminen auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia? Voisitko selittää geometrian syy-seuraussuhteellisia ilmiöitä ilman peruskäsitteitä? Voisitko koota talon ilman peruskäsitteitä johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi?
Tekstimuotoisessa ihmisen kokemuskerronnassa tarina on perinteisesti ymmärretty Labovin analyysinä, kuten tarina maailman tarinallisesta synnystä esittää. Siinä tapahtumasta kertovan tarinan rakenteeseen kuuluu abstrakti, orientaatio, tapahtuma eli komplikaatio, arvioiva ilmaus eli evaluaatio, toiminnan tulos eli resoluutio ja coda eli tarinan lopetus (Labov, 1972), mutta siihen verraten on oleellista tietää, että se ei anna tilaa ymmärtää tarinankerronnan sen hetken tilannetta tai kontekstia kovinkaan paljoa (Patterson, 2008, 23) eli sitä, mitä kaikkea on ihmisen olemassaolon ja oppimisen arjen tarinallisuus ilman rakenteeksi jäsennettyä muotoa. Jos oppiminen ja kokemustarinat käsitettäisiin näin kapeasti, meiltä jäisi uupumaan runsaasti rikasta sisältöä siitä, miten merkityksiä rakentuu kirjallisen tarinan rakenteen ulottumattomissa.
Labov, W. (1972). Language in the Inner City: Studies in the Black English Vernacular. In Studies in the Black English Vernacular. Oxford: Basil Blackwell.
Patterson, W. (2008). Narratives of Events: Labovian Narrative Analysis and its Limitations. In M. Andrews, C. Squire, & M. Tamboukou (Eds.), Doing Narrative Research (pp. 27–46). https://doi.org/10.4135/9781526402271.n2
Yrjänäinen, S., & Ropo, E. (2013). Narratiivisesta opetuksesta narratiiviseen oppimiseen. In E. Ropo & M. Huttunen (Eds.), Puheenvuoroja narratiivisuudesta opetuksessa ja oppimisessa (pp. 17–46). Tampere: Tampere University Pres.
[1] Labovin analyysi tekstimuotoisesta kokemuskerronnasta on perinteinen tapa nähdä henkilökohtaisesti muodostetun tapahtumasta kertovan tarinan rakenne (Labov, 1972 vrt. tilanteinen tarinallisuus Patterson, 2008, 23).
[2] Käsitteellistän tässä käytetyn minuuden käsitteen kirjassa identiteetiksi: identiteetti pohjautuu minuuteen, ja se konkretisoituu yksilön suhteissa ulkomaailmaan ja itseen (Yrjänäinen & Ropo, 2013, 23).
Tarinat opetuksessa ja kasvatuksessa 