Olen ilolla seurannut keskustelua, tutkimusta ja hankkeita tunne- ja vuorovaikutustaitojen puolesta kasvatuksen eri konteksteissa. On selvää, että näiden taitojen harjaannuttamista tarvitaan osana monipuolista kasvua, kasvatusta ja opetusta.
Sosioemotionaaliset taidot sekä niiden kehityksen tukeminen ovat osa jokaisen kasvattajan ja opettajan keskeistä tehtävänkuvaa; monimuotoisen ilmiön teoreettista ymmärtämistä ja käytäntöön soveltamista erilaisissa ryhmissä ja niiden keskeisissä dynamiikoissa. Ne kuuluvat jokaisen kasvatusalalle valmistuneen opintoihin, joissa opiskellaan ihmiseksi kasvamisen kokonaisuutta käsitteleviä teoreettisia suuntauksia. Tutusti niistä käytetään käsitteitä tunne- ja vuorovaikutustaidot. Aina kuitenkaan arkipäivän lukujärjestys ei anna myöden näiden taitojen strukturoidulle opettamiselle ja oppimiselle, vaikka niiden harjaannuttamien muuten toteutuisi tavallisessa kasvatuksellisessa vuorovaikutuksessa joka päivä. Näin ollen tarve omaksi oppiaineeksi ehdotukselle on syntynyt, sillä on toisaalta osittan havaittu, että näitä taitoja jäsentyneesti harjaannuttamalla voidaan edistää hyvinvointia. Toisaalta on merkkejä siitä, että
Vaikka taitoja opetettaisiin erillisillä oppitunneilla, oppilaat eivät välttämättä tiedosta toiminnan tavoitteita, mikä heikentää taitojen soveltamista (Uusitalo, 2017).
Näiden taitojen tukeminen on kuitenkin tärkeää, sillä ihmisen oleminen on pitkälti vuorovaikutuksessa toisten ja itsen kanssa toimimista. Identiteetin rakentumisen näkökulmasta sosioemotionaaliset taidot ovat sen keskeisiä osia: tunnetaidot ovat esimerkiksi taitoja sanoittaa, jakaa, tulkita kokemuksiaan, antaa nille merkityksiä ja oppia niistä. Vaikka tunteet ovat kehollisiakin tuntemuksia, on niiden kielelliseen muotoon saattaminen avainasemassa, jotta niitä ja niiden reaktioita voi ymmärtää. Tunteiden kokeminen ja sanoittaminen omakohtaisista näkökulmista auttaa ymmärtämään niiden merkitystä itselle ja toisaalta niiden eri reaktioista keskusteleminen ja kuunteleminen auttavat ymmärtämään toisten kokemuksia ja asettumaan toisten asemaan.
Identiteetin sosiaalisen tason näkökulmasta vuorovaikutus on monisyistä: se on tilanteessa asemoitumista, vuorovaikutukseen vastaamista, toimintaa ja kysymyksiä kuka olen suhteessa näihin muihin. Juuri näissä kohdin ihminen neuvottelee oman identiteettinsä kautta monin tavoin, kuten miten tilanteeseen suhtautua, miten vastata, millainen olen ja miten minut otetaan vastaan. Sekä tunne- että vuorovaikutustaidoissa kysymys identiteetistä, kuka olen, on aivan keskeinen.
Tästä syystä toivoisin, että tunne- ja vuorovaikutustaitoja ei erotettaisi niin voimakkaasti erillisiksi taidoiksi, vaan että ne nähtäisiin osana ihmisenä olemisen ja kasvamisen kokonaisuutta. Jos lapsi tai nuori ei osaa sanoittaa itseään, omakohtaisia kokemuksiaan, voisiko tunne- ja vuorovaikutustaitojen erillinen harjoittaminen jäädä erilliseksi koetuksi aiheeksi? Tai toisin kysyttynä, jos tunne- ja vuorovaikutustaitoja harjaannutetaan kasvua käsittelevän kokonaisuuden rinnalla, helpottaisiko se niiden hahmottamista tärkeinä elämässä pärjäämisen taitoina? Kun niiden lähtökohta on oppijan identiteetin rakentumisessa, olisiko mahdollista, että lapsen ja nuoren omassa elämässä tärkeitä pärjäämisen, selviämisen ja hyvinvoinnin taitoja voitaisiinkin harjoittaa kokonaisvaltaisemmin ja tähdätä näin ollen pitkäaikaisesti ulottuviin taitoihin, identiteetin rakentamisen taitoihin? Identiteetti antaa nimittäin vastauksia kysymyksiin, kuka olen, mistä tulen, mitä kaikkea minusta voisi tulla, millaisten ryhmien osana olen ja miten niissä asemoin itseäni, millaisia toiveita minulla on ja millaiset elämänkokemukset ovat minulle tärkeitä. Sen lisäksi tutkimus osoittaa, että lapsuudessa kehittyneet taidot sanoittaa elämänkokemuksiaan seuraavat myöhempään elämään (Reese ym. 2011; Reese ym. 2010).
Se, että osaa ja voi antaa merkityksiä tunteilleen ja sosiaalisille kokemuksilleen tai kokea itseään tärkeäksi ryhmien jäseneksi, on identiteetin kannalta merkitsevää myös siinä, miten oppii rakentamaan elämäntarinaansa. Tutkitusti suomalaisnuorten identiteetin rakentuminen on hukassa ja merkityksiä omaan elämään on toisinaan vaikea löytää (Marttinen, 2017; Marttinen, Dietrich, & Salmela-Aro, 2015).
Teoreettisesti nähden identiteettiä ja tunne- ja vuorovaikutustaitoja voidaan lähestyä eri suunnista, mutta lapsen kasvua ajatellen kyseessä on ilmiö, jossa tunne- ja vuorovaikutustaidot eivät ole erillisiä taitoja, vaan osa kasvun kokonaisuutta. Voitaisiinko yhdessä laajentaa puhetta siihen, että kasvussa tarvitaan tukea näiden kokonaisuutena, ja jossa tunne- ja vuorovaikutustaidoilla on merkittävä rooli? Näen, että päämäärä on sama, vilpitön ja äärimmäisen tärkeä: hyvinvoinnin lisääminen.
Identiteetin käsitteellinen ymmärtäminen antaa monipuolisia pedagogisia mahdollisuuksia ja niin ollen se mahdollistaa hyvinvointia tukevaa toimintaa vielä enemmän. Silloin kun harjaannutetaan identiteetin rakentamisessa tarvittavia taitoja, harjaannutetaan samalla tunteiden, kokemusten ja vuorovaikutuksen sosiaalisia taitoja. Identiteetin rakentumista tukeva pedagogiikka ei ota tilaa tunne- ja vuorovaiktustaitojen harjaannuttamiselta, vaan lisää ja syventää niiden merkitystä osaksi lapsen ja nuoren elämää.
Identiteetin rakentuminen monipuoliseksi, tulevaisuuteen myönteisesti katsovaksi ja erilaisiin ryhmiin kuuluvaksi vastuulliseksi ihmiseksi, toisten kanssa toimiminen ja empatiakyky ovat niitä, joiden nähdään olevan pohjimmiltaan vaarassa myös niissä perusteluissa, jotka tavoittelevat tunne- ja vuorovaikutustaitojen ottamista osaksi laissa määrättyä opetussuunnitelmaa ja uudeksi oppimääräksi. Koska olemme havainneet ilmiöpohjaisen oppimisen myönteisiä vaikutuksia, miksi sitten juuri kasvussa keskeisimpiä taitoja pitäisi erottaa omiksi oppiaineiksi? Näen, että identiteetti on ilmiö, jonka eräitä osia tai rinnakkaistaitoja sosioemotionaaliset taidot ovat. Haluan myös samaa, että tunne- ja vuorovaikutustaitoja opetetaan tavoitteellisemmin kuin tällä hetkellä, mutta olisi suotuisaa, että niitä opetettaisiin identiteetin rakentamisen taitojen rinnalla, sillä niin ne voidaan liittää osaksi ihmisenä kasvamisen ilmiötä ehyemmin.
Identiteetti käsitteenä on huomattavan laajasti otettu osaksi vuoden 2014 opetussuunnitelmaa, mikä antaa runsaasti mahdollisuuksia tukea ihmisenä kasvamisen taitoja.
Oppiessaan oppilas rakentaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja -katsomustaan sekä paikkaansa maailmassa. Samalla hän luo suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja eri kulttuureihin. Oppimisesta syrjäytyminen merkitsee sivistyksellisten oikeuksien toteutumatta jäämistä ja on uhka terveelle kasvulle ja kehitykselle. Perusopetus luo edellytyksiä elinikäiselle oppimiselle, joka on erottamaton osa hyvän elämän rakentamista.
(POPS, 2014, 15.)
Oppia tarvitaan siis identiteetin rakentamisessa, jossa tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat olennainen osa, ei pelkästään tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjaannuttamisessa. Identiteettiä tukevassa opetuksessa voidaan lisätä elämän koettua merkityksellisyyttä.
Olen siis samaa mieltä siitä, että tunne- ja vuorovaikutustaitoja pitää merkittävästi harjaannuttaa, mutta reilusti yli vuosikymmenen kouluikäisen identiteetin rakentumisen tutkijana toimineena näen tämän osana laajempaa kokonaisuutta. Siksi samalla kysyn, miksi nämä taidot pitäisi erottaa identiteetistä erilliseksi alueeksi. Tällä blogitekstillä haluan siis nostaa tunne- ja vuorovaikutuskeskustelun osaksi laajempaa ilmiötä ja välttää niiden oppiaine-erillistämistä koskevaa puhetta, koska lapset ja nuoret, etenkin ne jotka ovat hukassa, tarvitsevat enemmän. Koska identiteetti käsitteenä on jo kirjattu laajasti opetussuunnitelman (2014 ja vertaa 2004 opsiin) tehtävässä ja tavoitteissa, tarvittaisiin vain täydennyskoulutusta siihen, mitä ja millaista on identiteettiä (ja sen osana tunne- ja vuorovaikutustaitoja) tukeva pedagogiikka, mikä on huomattavasti kevyemmin toteutettavissa kuin lakimuutos. Identiteetin rakentumista voidaan tukea ja opettaa aivan jokaisessa oppiaineessa. Jos lakimuutosta tavoiteltaisiin, soisin sen koskevan identiteettiä tukevaa pedagogista lähestymistapaa. Näin ollen kasvatustieteen opintoihin voidaan kohdistaa identiteetin rakentumisen ymmärtämistä lisäävää teoriaa nykyistä enemmän.
Olen kuvannut tätä kirjassani Tarinan voima opetuksessa, joka perustuu identiteetin rakentumista tukevan pedagogiikan narratiivisiin (kerronnallisiin/tarinallisiin) teorioihin. Se on eräs pedagoginen näkökulma siihen, että identiteetin rakentumista, ja sen osana tunne- ja vuorovaikutustaitoja, voidaan opettaa hyvin monipuolisesti sekä koulussa että varhaiskasvatuksessa.
Tarinallisuus tunne- ja vuorovaikutustaitojen kontekstina – varhaiskasvatuksen erityisopettajan näkökulma kirjaani
Varhaiskasvatuksen erityisopettaja ja POLKU-koordinaattori Anu Lamminen sukelsi tarinoiden voimaan Turun ja Oulun yliopistojen RINNALLA – Taide- ja kerrontalähtöinen mentoritoiminta lasten sosiaalisemotionaalisten taitojen oppimisen tukijana varhaiskasvatuksessa -hankkeessa sekä varhaiskasvatuksen erityisopettajien jäsenlehdessä kirjoittaen kirjastani kirja-arvostelun. Hankkeesta syntyneeseen kirjaan voit tutustua täällä ilmaiseksi. Suosittelen sitä lämpimästi. Kirja-arvostelun näet alla.
Rinnalla-hankkeen kirjassa paneudutaan varhaiskasvatusikäisten lasten sosiaalisten ja tunnetaitojen oppimiseen, opettamiseen ja tukemiseen taide- ja kerrontalähtöisiä menetelmiä hyödyntämällä. Kirjan alussa tarkastellaan hankkeen sisältöjä, sosiaalisemotionaalisen oppimisen ja kompetenssin lähtökohtia sekä taiteiden, kerronnan ja kirjallisuusterapeuttisen kirjallisuuskasvatuksen merkitystä sosiaalisemotionaalisessa kehityksessä ja oppimisessa ja kasvatuksessa. Muissa osissa keskitytään käytännönläheisten artikkelin avulla tuottamaan yksityiskohtaisempaa tietoa hankkeen taide- ja kerrontalähtöisistä menetelmistä: Deep Talk, Silkkitie, TARU, Pritney ja Oppimisentarina.
Hankkeen verkkosivuilla on hyvä tiivistys siitä, mitä sosioemotionaaliset taidot ovat. https://sites.utu.fi/rinnalla/sisaltoalueet-ja-asiantuntijat/sosiaaliemotionaaliset-taidot/
Anu oli ilokseni ja yllätyksekseni lukenut myös kirjani. Hän löysi siitä tärkeän sanoman:
Tarinat ja tarinahetket tulisikin nähdä vahvemmin sosioemotionaalisten taitojen vahvistamisen näkökulmasta, ei yksin sanavaraston ja varhaisen luku- ja kirjoitustaidon rakentajina.
Tarinallisuus koskettaa ihmisen olemassaoloa ja kasvua hyvin kokonaisvaltaisella tavalla ja saattaisi olla, ja onkin monessa tunne- ja vuorovaikutusopetusmenetelmässä keskeinen keino. Tässä kirjassa esitän tarinallisuudelle laajemman ilmiön, lapsen ja nuoren identiteetin rakentumisen. Anu Lammiselle lämmin kiitos kirjaani näin syvällisesti tarttumisesta. Tässä hänen kirjoittama arvostelu.
Marttinen, E. (2017). Deciding on the direction of career and life : personal goals, identity development, and well-being during the transition to adulthood. Väitöskirja. Saatavilla http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7094-9
Marttinen, E., Dietrich, J., & Salmela-Aro, K. (2015). Dark shadows of rumination: Finnish young adults’ identity profiles, personal goals and concerns. Journal of Adolescence, 47, 185–196. https://doi.org/10.1016/j.adolescence.2015.10.024
Reese, E., Haden, C. A., Baker-Ward, L., Bauer, P. J., Fivush, R., & Ornstein, P. A. (2011). Coherence of Personal Narratives Across the Lifespan: A Multidimensional Model and Coding Method. Journal of Cognition and Development, 12(4), 424–462. https://doi.org/10.1080/15248372.2011.587854
Reese, E., Yan, C., Jack, F., & Hayne, H. (2010). Emerging Identities: Narrative and Self from Early Childhood to Early Adolescence. In K. McLean & M. Pasupathi (Eds.), Narrative Development in Adolescence. Advancing Responsible Adolescent Development (pp. 23–43). https://doi.org/https://doi.org/10.1007/978-0-387-89825-4_2
Tarinat opetuksessa ja kasvatuksessa 