Koska haluan auttaa ymmärtämään identiteetin rakentumista koulussa, pedagogisesti ja opetuksen keskeisenä kasvatuksen ja oppimisen tavoitteena, on tarpeen tehdä sellaisia linjauksia, joiden avulla käsitettä voidaan pedagogisoida. Olen valinnut lähestymistavaksi tarinallisuuden ja kerron kirjassani siihen lisää johtaneita perusteluita.
Aika ajoin kouluun ja opetussuunnitelmiin ehdotetaan erillistä oppiaineitta elämänhallinnan, tunnetaitojen tai elämäntaitojen opettamiseen. Jokainen lasten ja nuorten kanssa toimiva opettaja tunnistaa tekevänsä tätä tärkeää työtä joka päivä. Kukaan tuttavaopettajani ei ole koskaan kertonut, etteikö näiden taitojen harjoittelu olisi jo osa pedagogista arkipäivää. Jo pitkään suomalaiseen kouluopetukseen on kuulunut opetus- ja kasvatustavoite.
Tarvitsemmeko siihen erillisen oppiaineen, vai voiko näitä taitoja harjoittaa missä tahansa oppiaineessa? Minun vastaukseni on, että ei tarvita. Ja kyllä, jokainen oppiaine myös kasvattaa.
Ongelmallisen tästä kuitenkin tekee se, että opetustyö uuvuttaa parhaimmankin kasvattajan ja opettajan, koska tätä tärkeää työtä opetussuunnitelman tietotavoitteiden lisäksi on tullut niin paljon lisää.
On selvää, että pirstaleinen yhteiskunta ja ennustamaton maailma sysäävät kasvatustavoitteita kodeista voimakkaasti kouluihin ja yksittäisille opettajille. Myös opetussuunnitelman (2014) nostama identiteetin rakentuminen yhdeksi keskeiseksi perusopetuksen kasvatustavoitteeksi lisää tätä. Haluaisin helpottaa opettajan työtä oppimani ja tutkimani perusteella ja tarjoankin käytännön työhön välineitä, joilla voi kaikessa opetuksessa tukea identiteetin rakentumista – ehkä identiteetti voi olla joskus myös vanhempainillan aihe. Sen käsitteellinen ja käytännön työn ymmärtäminen on vuosien työni ja olen tehnyt sen jokaista lasta ja jokaista opettajaa ja kasvattajaa varten. Haluan vilpittömästi edistää hyvää.
Käsitteellistän identiteetin tarinoissa ja tarinoiden avulla rakentuvaksi, elämäntarinalliseksi identiteetiksi. Tästä käytetään myös käsitteitä elämäkerrallinen tai narratiivinen identiteetti. Akateemisesti käsitteenmäärittely on tärkeää, mutta tässä sille ei ole niin suurta tarvetta. Lukijaa ajatellen haluan pysyä tarinallisuuden ja tarinan käsitteissä, sillä ne auttavat ymmärtämään, että niin pienten oppilaiden satumaailmassa ja vanhempien oppilaiden merkityksellisyyttä etsivässä pohdinnassa, kuin kaikkien oppilaiden oppimisen ja elämäntarinan muotoilussa, on useita samankaltaisia ja käsikädessä kulkevia ilmiöitä. Tarinallisuuden käsite toimii hyvin, on kaikille tuttu ja sitoo ilmiötä kiintoisalla tavalla toisiinsa.
Tarinnallisesti rakentuvan identiteetin on mahdollista antaa kenelle tahansa hallittavuuden tunnetta ja myönteistä suhtautumista omaan itseensä. Koska se myös sitoo yksilön elämän historiaan, nykypäivään sekä luo mahdollisuuksia tulevaan, pidän tarinallisen identiteetin rakentamista keskeisenä taitona, jota voimme oppilaillemme opettaa.
Keskeistä identiteetin rakentumisen ymmärryksessä on se, että meillä voi olla useita tarinoita itsestämme. Itse asiassa yhden ja saman, itseen liittyvän, tarinan voi kertoa hyvin monella tavalla. Tämä riippuu siitä paikasta ajasta tai tulkinnan syystä, miksi kerromme itsestämme. Oppilas voi kertoa itsestään aivan erilaisia tarinoita koulussa, harrastuspiireissä tai kotona. Ne ovat ympäristöjä, joissa kertominen mahdollistuu eri tavoin.
Se, mikä oppilaan identiteetin kannalta tarinallisuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, että ennen kouluun astumistaan lapselle keskeinen tarinamaailman käsitys siitä, kuka ja millainen hän on, on hänelle totta, mutta hän joutuu todennäköisesti muovaamaan tarinaansa uudelleen koulun erilaisessa sosiaalisessa ympäristössä. Erilaiset ympäristöt, kuten koulu, vertaiset, oppiminen, sosiaalinen media ja maailman tila tarjoavat lapselle useita erilaisia tarinoita ja tarinoidenrakentamisen paikkoja. Lisäksi yksittäiset kokemukset ja tilanteet vaikuttavat siihen, millaista tarinaa itsestä voi kertoa. Aikuisen rooli tarinamaailman selittäjänä ja tarinallisen identiteetin tukijana korostuu.
Koska kouluikäiset lapset ja nuoret eivät pysty muodostaa samalla tavalla pursuavia, identiteettiä muotoilevia elämäntarinoita kuin aikuinen, on tarpeen tarkastella tarinallisuutta niiden välineiden ja taitojen silmin, joita he käyttävät arjessaan. Ja uusimmat tutkimukset tunnistavat niitä useita.
Voisimmeko hetkeksi uppoutua siihen, että näkisimme lapsen ja nuoren tarinallisesti identiteettiään rakentavana ihmisenä, joka etsii joka päivä hyviä merkityksiä ja keinojaan siihen? Voisimmeko hetkeksi pysähtyä ja nähdä hänet haavoittuvana, joka kipeästi tarvitsee tukea ja ohjausta siihen, miten muotoilla tarinoita? Voisimmeko havaita sen kapinoivan lapsen etsivänkin tarinallisia keinoja, joilla ilmaista itseä? Voisimmeko ymmärtää mahdollisuutemme tarinamaailman monipuolisina esimerkkejä lapsille ja nuorille? Voisiko se olla pieniä vihjeitä siitä, mitä tarinallisuus ja tapa ymmärtää elämää ovat ja voisiko se opettaa, miten löytää merkityksiä itsen, elämän ja opittavien asioiden välille?
Merkitystä haetaan aina itselle: kuka minä olen, kuka minä olen suhteessa kyseiseen tietoon ja mihin tarvitsen sitä. Pidän äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Nina Maunun vertauskuvasta tarinoista ja oppimisen omistajuudesta: ”Tarinat ovat kuin omia lapsia, joista haluaa pitää huolta. Puhutaankin nykyään paljon oppimisen omistajuudesta. Jokainen omistaa oman tarinansa; siksi opetuksen tarinallistaminen, tarinoiden käyttäminen opetuksessa, lisää oppijan oppimisen omistajuutta.” (Maunu, 2016.) Omistajuus näyttelee tarinoissa yhteyden löytämistä omaan elämään. Sitä tarinallinen oppiminenkin parhaillaan on, ja juuri siinä tapahtuu tarinan kokonaisvaltaista voimaa oppimisessa ja identiteetin rakentumisessa.
Tarinallinen lähestymistapa opetuksessa ja kasvatuksessa on niin monia taitoja harjaannuttavaa, että haluan korostaa sen mahdollisuuksia.
Palaan sitten lopuksi Maan pinnalle. Elämäämme täällä on entisajoista poiketen kuvastanut yhä enemmän epävakaus, ennustamattomuus, monialaisuus ja liikkuvuus, mikä on seurausta niin globaaleista markkinoista, ilmastonmuutoksesta, kulttuurien liikkeestä eli jälkimodernista digitaalisesta elämänmenosta ja viimeksi pandemian pysäyttämästä Maasta. Oikeastaan emme ei voi edes tietää, miten sirpaleiseksi maailma tästä vielä muuttuu. Keskeinen keino, jolla sirpaleisuutta voidaan kutoa kokonaisuuksien verkoksi, on löytää ja muodostaa merkityksellisiä syy-seuraussuhteita kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtuu: vain tarinoissa voi luoda merkitysten tunnetta, samaistumista, eroa toiseen, tunnetta pysyvyydestä, muutoksesta tai kosketuksesta, selviämisestä ja toivosta – merkityksellistää oppimiaansa ja elämäänsä.
Tämän on huomannut moni muukin taho. Miten voimme kasvatuksellisesti tukea lasten ja nuorten identiteettiä sirpaleisessa ja ennustamattomassa maailmassa? Voisiko ratkaisuja löytää tarinallisista menetelmistä?
Tarinat opetuksessa ja kasvatuksessa 